Tasan vuosi sitten matkustin Lappeenrantaan, missa isani oli sairaalassa. Han oli vastikaan saanut syopadiagnoosin, ja siina vaiheessa oli jo tiedossa etta syopa oli levinnyt liian pitkalle..
Toinen isani ajoi Helsingista Tampereen lentokentalle mua vastaan, kuskasi mut Lappeenrantaan ja ajoi sitten takaisin Helsinkiin! (Todella rasittavan alhaiset nopeusrajoitukset valilla Tampere-Lappeenranta, ja viela rasittavammat valvontakamerat! Ihan kuin tahallaan arsyttaisivat ihmisia ajamaan ylinopeutta, samalla varmistaen etta ylinopeudesta jaa varmuudella kiinni..)
Emme olleet isan kanssa tavanneet sitten mummon hautajaisten, jotka olivat alkuvuodesta 1991, vaikka pidimmekin muuten yhteytta harvakseltaan. Tuntui kuitenkin kuin olisimme viimeksi tavanneet edellisena paivana.
Saavuin Lappeenrantaan illalla, joten kavin vain lyhyesti moikkaamassa isaa osastolla 9, ja joimme iltateeta. Sitten raahasin kassini viereiseen rakennukseen, missa yovyin omaisille tarkoitetussa huoneessa.
Saattohoito alkoi seuraavana paivana, kun saatoin isan taksilla (ja laakarin luvalla) Kolmeen lyhtyyn. Se oli ollut isan opiskeluaikojen kantapaikka, joskin oli sittemmin muuttanut uuteen osoitteeseen. Oheinen kuva on kys. pubista. Mukava paikka. Siella sitten kavimme paivittain. Hain viereisesta kaupasta (joku iso marketti..) isalle keltaista jaffaa ja Mynthon-pastilleja, ja itselleni karjalanpiirakoita yms. (omaistenhuoneen kaytavalla oli yhteiskeittio). Kolmessa lyhdyssa tuli mutusteltua myos herkullisia voileipia ja suolakurkkujen kanssa tarjoiltuja minilihapullia.
Kavin viela kesalla Imatralla, kun isa oli kotonaan, mutta han oli jo silloin niin heikossa kunnossa etta jaksoi vain kerran lahtea kaymaan ulkona pyoratuolissa istuen. (Lappeenrannassa kaytimme pyoratuolia vain sairaalassa, ja han kaveli muuten itse, kepin tai kyynarsauvan tukemana)
Tietyt eleet ja asennot ovat varmasti ohjelmoituna geeneihin, koska en ole varhaislapsuuteni jalkeen viettanyt isani kanssa niin pitkia aikoja, etta olisin jotenkin alitajuisesti kopioimalla oppinut olemaan ja elehtimaan aika identtisesti.. Muistan kuitenkin vahan valia ajatelleeni, etta "hei! minullakin on tuo ele!", ja nykyisin kun teen itse jotain tiettyja eleita, niin ne muistuttavat samalla isastani. Siis ihan pienia juttuja, kuten nenan raapiminen tai korvan raplaaminen just tietylla tavalla, tietty asento istua, tms.
Maailmassa ei myoskaan ikina tule olemaan toista henkiloa jonka kanssa voisin kommunikoida yhta hyvin sanattomasti.