Naamioiden takana oli kirjoitus samalla otsikolla, joten nappasin sen meemiksi, vaikkei sitä varsinaisesti oltu sellaiseksi tarkoitettu.
Vanhalla saitillani oli tästä aiheesta pieni sivu, jonka alussa oli oma kommenttini merestä, ja sen jälkeen ote isoisäni julkaisemattomasta käsikirjoituksesta, Nuoruuspäiviä. En nykyisellä nettiyhteydellämme pääse editoimaan em. saittia, jonka muut tiedot ovat aikoja sitten vanhentuneet, eli sen sijaan että postittaisin sinne linkin, kopioin mielummin koko tekstin tänne;

Kirjoitettu vuonna 2003:

Olen aina asunut lähellä merta, enkä voisi edes kuvitella asuvani jossain sisämaassa - ahdistaisi olla kaukana merestä. Luin isoisäni ilmeisesti noin 60 vuotta sitten kirjoittamaa kirjan käsikirjoitusta, josta löytyi mieluinen kohta. Aion kirjoittaa puhtaaksi kaiken häneltä jääneen kalastajaelämää kuvaavan materiaalin, mutta toistaiseksi julkaisen vain tämän otteen:


Nuoruuspäiviä (kirj. Toivo Korpas, Copyright ©Stella Stenroos 2003)

"Ikävä niitä tulisi noita lintujakin, jos ne jonain keväänä jäisivät tulematta," alkoi Jooseppi isäntä pakista. "Ne kuuluvat yhteen meren kanssa. Ei se niin siniseltä näyttäisikään kuin nyt, jos ei siinä näkisi noita valkeita lintuja. Täytyy niille *)osastaan antaa, täytyy," pitkitteli hän puhettaan, ja vähän aikaa mietittyään jatkoi: "Tämän meren yhteyteen kuulumme mekin, niinkuin nuo linnut. Yhteinen se on meille tämä sininen valtakunta. Jos nuo linnut joutuisivat elämään kuivalla maalla, missä eivät näkisi vettä muualla kuin kaukalossa, olisi se niistä kovin vaikeaa. Ne ovat kaikki nähneet ensimmäisen kerran päivänvalon jossain karulla meren luodolla tai karilla pilkistellen emänsä nokallaan munankuoreen iskemästä reijästä. Vähän sen jälkeen, kun ne ovat kokonaan kuoriutuneet, ne ovat luiskahtaneet rantakiviltä veteen. Näin ovat ne saaneet mereltä kasteen, ja se kaste pitää. Me olemme nähneet myöskin meren aina läheisyydessämme ja olleet sen aalloilla lukemattomia kertoja. Se on ollut usein peloittavakin ja meidän elinkeinomme sen varassa on muihin elinkeinoihin verrattuna hyvin hankalaa. Siitä huolimatta me olemme kiintyneet tähän mereen. Emme useinkaan ajattele sitä katsellessamme miltä se meistä näyttää. Mutta jos joutuisimme ainaiseksi pois sen läheisyydestä, me surisimme, ja ajattelisimme kaihomielellä: Suuri, kaunis meri on minulla nyt jäljellä vain muistoja, en saa enää koskaan nähdä sitä."


*)En ole varma sanan alkuosasta. Isoisäni käsiala on kyllä helposti luettavaa, mutta käsikirjoitus on ajoittain hyvin haaleaa lyijykynäjälkeä ajan kellastamalla paperilla, eli joidenkin sanojen kohdalla joutuu arvailemaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole "omastaan". Muuten olen ollut uskollinen alkuperäiselle kielelle ja kirjoitusasulle.

Ja sitten taas paluu nykyaikaan..
Äitini isä kuoli, kun äitini oli teini-ikäinen, eli kys. isoisäni on isovanhemmistani ainoa, jota en koskaan tuntenut. Ehkä nimenomaan sen takia hänen käsin kirjoittamansa käsikirjoituspinkka tuntuu suurelta aarteelta. Esim. tuo lainaamani kohta saa tuntemaan jonkinlaista henkistä läheisyyttä lähisukulaiseen, joka kuoli monta vuotta ennen syntymääni. Vaikka aika ja ilmaisutapa ovat erilaiset, teksti kuvaa aika tarkasti myös omaa suhdettani mereen. Isoisäni oli kotoisin Pyhtään Kaunissaaresta, jolla näkyy nykyisin olevan jopa Facebook-ryhmä!