Kun kavin viime perjantaina kaupassa, revaytin menomatkalla pohjelihaksen niin etta napsahti. Menomatkan alkupuolella on jyrkka ylamaki (tuolla talon takana olevalla entisella teollisuusalueella, missa on nykyisin mm. kehitysvammaisten urheilu- ja vapaa-aikayhdistyksen tilat, seka parrapulju), jonka huipulla joutuu yleensa pysahtymaan ja odottelemaan etta paase tien yli. Silla kohtaa, se maki on jyrkimmillaan, joten siina seisoskellessa, pohjelihakset ovat aika aarimmilleen venytettyina. Sattui viela olemaan aika kylma paiva, ja minulla suht. ohuet housut jalassa, eika kauppareissulle lahtiessa ole muutenkaan tapana suorittaa mitaan puolen tunnin verryttelysessiota lihasten lammittelya varten.. Siispa, juuri kun otin sen ensimmaisen askeleen tien ylittamiseksi, tunsin pohkeessa napsahduksen, ja sitten sattui.. Linkutin koko loppureissun, ja viela pari paivaa sen jalkeenkin.

No.. Eilen kavin taas kaupassa, ja kun lihas oli jo suunnilleen normaalitilassa, unohdin varoa.. Tasmalleen samassa paikassa ja tilanteessa, sama lihas revahti uudelleen, mutta talla kertaa huomattavasti kipeammin! Sattui suoraan sanottuna ihan saatanasti, ja nojasin parin askeleen valein kiviaitaan, pohtien josko kaantyisin vaan takaisin, tai rimpaisisin D:n hakemaan autolla. Mutta piti kuitenkin kayda postissa, apteekissa ja ruokaostoksilla, joten pakotin itseni sitten ontumaan eteenpain.. Ehka hyva niin, koska paluumatkaan mennessa kavely oli jo hitusen helpompaa, joskin varovaista ja kivuliasta edelleen.

Paivan (/viikon) suurin tragedia oli kylla jaaminen ilman kakkua =( Olin nimittain plarannut Facebookissa miniatyyrikakkujen kuvia, ja teki mieli oikeaa kakkua, mutta Dunnesissa ei ollut mitaan muuta kuin valmispakattuja versioita, jotka ovat joko ihan liian makeita tai taynna erilaisia E-numeroita. Normaalisti olisin kipaissut Tescoon, mutta talla kertaa kavely oli liian tuskallista, joten jai sitten kakku vain haaveeksi. Tuskin tulee lahdettya tanaan mihinkaan, etta kakkua saa sitten aikaisintaan ensi viikolla. Pah.

Kotona kiedoin paksuimman ja lampimimman kaulaliinani lammittamaan pohjelihasta, ja yritin loytaa jokseenkin siedettavaa asentoa ullakon lattialla, kun vakisinmakaajakissa Thatsit iski jalleen.. Han tunkee itsensa vaikka pakottamalla syliini (tietysti aina silloin kun se on hankalinta), ja jaa sitten makaamaan siihen kuin magneetti, kasvoillaan samanlainen ilme kuin vihaisilla mummoilla Helsingin ruuhkabusseissa.. "MINA en tasta siirry mihinkaan!" (Paitsi etta Thatsit ei puhu suomea..)