Plarasin tuossa netti-Iltasanomia, jossa äijäohjelmaan liittyvä juttu vei ajatuspoluille;

• Äijästä tulee mieleen isä. Se oli sellanen perusukko, joka oli mun ikäisenä rakentanut kuusi omakotitaloa. Ja mitä mie oon tehny? Rämpytelly kitaraa ja kirjoitellu. Eihän se oo oikeeta työtä, hän [

Jouni Hynynen] pohtii.
Varmaan ihan kieli poskessa sanottu juttu, mutta tuli mieleen, että monet ns. oikeaa työtä tekevät ihmiset ovat kautta historian usein vähätelleet erilaisia taiteilijoita - varsinkin aikanaan vähemmän menestyneitä sellaisia - luokitellen heidät kaiken maailman hampuuseiksi ja tyhjäntoimittajiksi, jotka ovat liian laiskoja tekemään oikeaa työtä ja haluavat elää toisten siivellä. Osittain tuo kuvaus kyllä sopiikin moniin taiteilijoihin, mutta toisaalta, sen hampuusin taide saattaa olla paljon pitkäkestoisempaa kuin sen ns. oikean työn tulos. Nykypäivän köyhä taskurunoilija tai juoppo sarjakuvapiirtäjä voi olla tulevaisuuden nero ja suurmies, vaikkei kukaan aikalaisistaan ehkä sitä päivää näekään.
Omalla tavallaan huvittavaa (tai surullista, miten sen nyt ottaa..) on puolestaan täysin sisällöttömän pintaviihteen tekijöiden nykyinen bling-bling elämä. Siis jos on vaikka nuori ja hyväkroppainen ekstrovertti, niin päässä ei tarvitse olla edes ajatuksen puolikasta, jos on valmis vaikka keikuttamaan ahteriaan vähäpukeisena kameran edessä, ja ehkä samalla aukomaan suutaan (edes melkein) jonkun purkkamusiikin tahtiin. Sitten innolla julkimopiireihin, ja tulevaisuuden turvaksi vielä vaikka naimisiin jonkun kestorikkaan kanssa. Kai tuotakin voisi ajatella tiettynä taiteenlajina?! Kutsutaanhan monia alan tapauksia myös artisteiksi..